Nyt se iski. Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Katsoin galleriassa kavereiden kuvia, varsinkin niiden kuvia jotka ovat tällä hetkellä viettämässä vaihtari vuotta.

Kyyneleet valuvat poskia pitkin. Leuka väpättää. Sydäntä kivistää. Haluisi vaan halata niitä kaikkia niin kovaa kuin mahdollista, kertoa kuinka tärkeitä ne on. Kertoa että oikeasti välittää vaikka välillä ehkä onkin tosi tyhmä. Silti ne on olleet tärkeä osa minun elämääni kymmenen vuotta. Saman verran kuin koris on ollut elämääni. Sitä vain rakastaa, joku ymmärtää joku ei.

On totta, että näen jokaisen tytön sitten ensi kesänä. Ensi kesänä. Nyt on syksy. Lisää tuskaa tuo elämään se, että oma kaimani ja sielunsiskoni on lähtemässä Maaliskuussa Japaniin vaihtoon. Ei ole kivaa. Siis totta kai olen onnellinen sen puolesta ja kaikkea, mutta minä vain pelkään niin helvetisti.

Pelkään unohdusta, ystävyyden kuivumista kokoon, vieraantumista. Pelkään yksinäisyyttä välimatkaa, ajan kulumista. Sinä aikana elämistä. Kaikkea sitä. Pelkään niin helvetisti ettei mitään rajaa. Mitä sitten sen vuoden jälkeen? Ei mitään tietoa. Se neito onneksi taitaa päästä minun valmistujaisiini, ehkä.

Toinen kaverini ei ole niin onnekas. Hän lähtee Tammikuussa kahdeksi vuodeksi Afrikkaan sisäoppilaitokseen, tietenkin olen iloinen ja vähän ylpeäkin. Mutta se ei pääse mun valmistujaisiin, se on sääli. Se ei näe kuinka laitan valkolakin päähäni, kuinka hymyilen ammatin omistuspaperit kädessä tai jotain. Se ei näe mitään siitä.

Siitä päästiin taas yhteen toiseen aiheeseen. Siihen, että haluan olla laiha ja kaunis kun valmistun. Ei tällä kropalla, on siis pakko alkaa tekemään jotain töitä tämän kropan eteen koska haluan on laiha ja kaunis kun valmistun. En tietenkään liian laiha, mutta sopivasti. Tällä hetkellä kellossa kilahtaa lievä ylipaino. Ei hyvä.

Jos sitä kerrankin onnistuisi tai jotain.