Tajusin miksi olo oli niin kevyt. Olen ihastunut. Jotenkin outoa, jotenkin niin kevyt olo. Tekisi mieli hymyillä 247/7, mutta siitä saa vain hullun maineen. Ei voi mitään.

Muutama asia tekee asiasta aika monimutkaisen.
1) Olen ihastunut kahteen eri ihmiseen.
2) Molemmat ovat ystäviäni
3) Ei ole ensimmäinen kerta kun olen ihastunut heihin.

Joten siitä on hyvä lähteä tekemään johtopäätöksiä. Esimerkiksi näin Kenin viimeksi viime jouluna ja sitten Aten näkemisestä on kulunut reilusti yli kaksi vuotta. Ellei jo kolmatta olla menossa. Mitäs siitä tulee mieleen? Että niin joo, nykyajan keksintö mese on aika kaveri. Tosin ei se kaikkia ystävyyssuhteita pelasta, ei todellakaan.

Näin viime yön merkillisen unen. Ja se on kummitellut saman tien koko päivän minun päässäni. Sanottaisko, että minun unilleni saa nauraa niin maan perkeleesti koska yleisesti siellä vierailevat näyttelijät ovat minua vähintään 10 vuotta vanhempia, mutta mukavan karismaattisia.

Uni meni suunnilleen näin.

Olin jotenkin onnistunut muuttamaan Las Angelesiin ja asuin siellä. Jotenkin ihmeellisten teiden kautta olin tutustunut yhdessä tilaisuudessa Joaquin Phoenixiin. Ystävystyimme nopeasti. Tutustuesamme oli 22-vuotias. Yhdessä vaiheessa olimme jopa niin läheisiä, että saatoin asua hänen talossaan useita viikkoja kerrallaan tämän ollessa työreisuilla ympäri maailmaa.

Sitten yhtenä syksynä minulla oli hyvin vaikea aika töissä. Olin stressaantunut ja hermostunut. Vaivuin eräänlaiseen syysmasennukseen johon olen nyt pari vuotta jo vaipunut aina syksyisin, tosin tällä kertaa se oli paljon pahempi. Tiiviistä ystävyydestäni Joaquiniin huolimatta salasin kaikin keinoin häneltä masennukseni, vaikka minulla oli lääkitys. Yhtenä kertana sitten kun Joaquin oli tapansa mukaan lähtenyt taas työreissulle niin tuli yksi vakavampi aallonpohja. Silloin minä tyhmänä ihmisenä satuin viiltämään molemmat ranteeni auki, koska olin masentunut.

Minut löysi hetkeä myöhemmin Joaquinin vakituinen siivoaja joka sitten soitti ambulanssin. Heräsin sairaalassa kädet siteissä. Huoneeni ulkopuolella Joaquin puhui kärsimättömän näköisesti lääkärien kanssa, samassa huomasin Kenin istuvan sänkyni vierellä. Käymämme keskuteli meni muistaakseen näin.

"Yritit sitten luopua elämästäsi helpoimman kautta vai? Jättää meidät kaikki suremaan?" Keni esitti kysymyksiään kuin tulvana. Hänestä näkyi, että hän oli itkenyt.
"Miten sinä olet täällä? Tai miksi Joaquin on tääll?" Sain kysytyksi katsoessani sidottuja ranteitani ja lepositeitä.
"Olin ainut ihminen joka vastasi puhelimeen, satuin liikkumaan kulmilla. Minä taas hälytin Joaquinin joka rahoittaa tämän koko jutun."
"En minä tahallani..."

Seuraavaksi Joaquin ryntäsi huoneeseen lääkäri kintereillään. Hän suukotti otsaani, silitti poskeani. Silmät olivat täynnä kyyneleitä.

"Why you didn't tell me, why?" Surkea kysymys värisevällä äänellä pakotti minut kääntämään katseeni käsiini. Miksi minä en puhnut, miksi minä en sanonut mitään.
"Dunno."
"You're so silly girl, you know?"

Pääsin sairaalasta muutaman päivän tarkkailun jälkeen. Lääkkeeni tarkistettiin minulle sopiviksi. Joaquinkin oli palannut kuvauspaikalle ja Keni jäänyt minun vartijakseni.

"Tiesitkö, että teit todella tyhmästi? Tiesitkö?" Keni tivasi minulta yhtenä päivänä.
"Tiesin, tarviiko sanoa enää, en ole pikku lapsi", vastasin tylsistyneenä.
"Tiesitkö, että olet muutenkin todella tyhmä?" Keni kysyi uudestaan, salaisuus äänessään.
"Miten niin?"
"Miksi muuten Joaquin olisi tullut heti ensimmäisellä lennolla sinun luoksesi sairaalaan kun sai tietää, miksi?"
"Hyvä ystävä?"
"Tyhmä."

Mielenkiintoinen uni, tosiaan. Hm. Tajusin sen aikana, että en uskalla ihastua, en uskalla rakastua. En uskalla rakastaa. Mutta minkäs sille voi, ei mitään.

np. Nickelback - Someday